Talvisodan syttyminen ja evakkoon lähtö

Mikko Rahkonen (1926-2026) muistelee.

Katkelma Kari Terhon toimittamasta kirjasta Salmin talvisota. 

Suuressakivessä oli kaksi taloa eli meidän talo ja Ivan Rahkosen talo. Meidän perhe oli suuri, yhdeksän lasta sekä isä ja äiti, ja kaikki me tulimme toimeen keskenämme oikein hyvin. Meiltä oli Orusjärven kylään matkaa noin kaksi kilometriä.

Kesäaikana jouduin paimeneen jo 6-vuotiaana. Olin isomman veljeni kanssa paimentamassa meidän ja sisareni lehmiä Orusjärven metsissä. Jo 8-vuotiaana sain paimenen vastuun kokonaan itse ja kyllähän siitä selvisi, kun tarkkana vain oli. Piti varoa, etteivät lehmät päässeet pahoihin paikkoihin, joista niitä ei enää saanut pois. Muutaman kerran jouduin hätistämään hirven pois lehmien joukosta ja aina se onnistui joko torveen töräyttämällä tai muuten metelöiden. Eivät ne hirvet tulleet pienen paimenen päälle. Törmäsin myös ilveksiin, kun mukana ollut koira oli ajanut ilveksen puuhun. Siellä se alkoi sähisemään uhkaavasti, kun erehdyin liian lähelle. Jouduin peräytymään hiljaa takaperin. Karhuja tai susia en paimenessa nähnyt.

Keväällä 1939 lopetin kansakoulun ja sain päästötodistuksen. Kun koulu alkoi syksyllä, olin jo mukana työmaailmassa. Syksyllä meillä nimittäin remontoitiin navettaa ja olin silloin jonkinlaisena apumiehenä ja lautapoikana. Kirvesmiehenä meillä oli Nikolai Vinni, joka myöhemmin jäi sinne, eikä lähtenyt evakkoon. Hän oli vielä sinä päivänäkin meillä työssä, kun sota alkoi.

Salmiin oli silloin YH:n aikana tehty evakuointisuunnitelmat ja muistan, kun sellaisia laatikoita tehtiin laudoista ja kaikenlaista tavaraa ja viljasäkkejäkin laitettiin laatikkoihin mukaan. Sinä kesänä oli tullut tavattoman hyvä sato, niin määrältään kuin laadultaan.

Mutta kun YH jatkui ja tilanne rauhoittui, niin pakatut tavaratkin purettiin pois laatikoista. Kylään oli myös järjestetty hälyttäjä, jonka piti sitten tuoda hälytys. Meidän kylällä se oli Orusjärven kirkon kanttori-lukkari Soreli. Hän kyllä sitten aikanaan tulikin meille, mutta me oltiin jo ehditty itse lähteä matkalle.

Tilanne oli rauhoittunut ja koulutkin alkoivat. No sitten tuli marraskuun 30. päivä ja kello 7 alkoi tykkien jyske kuulua rajalta. Meidän kohdalla ei rajalla ollut asutusta ja meille ei tullut tykin ammuksia. Me saimme olla rauhassa ja kuuntelimme, kun laukaukset alkoivat Laatokalta ja jatkuivat pitkin rajaa pohjoiseen. Kyllähän me ymmärsimme, mitä se merkitsi, mutta me jäimme kuitenkin rauhallisesti odottamaan, milloin tullaan sanomaan. Kun olimme kylässä sivusta, niin emme tienneet mitä Orusjärven kylässä tapahtuu.

Kello 11 aikaan kulkivat sitten Harlen sisarukset tiellä meidän ohitse, kaksi tyttöä ja poika. He menivät Hanhiselkään, joka on meistä 5 km etelään. Kun he menivät kotiinsa, oli vihollinen jo siellä odottamassa ja he jäivät vangiksi. Siis puolenpäivän aikaan oli vihollinen jo niin lähellä. No sitten alkoi kuulua konekiväärin ammuntaa myös lännestä, Tulemajoki varresta, mutta emme vieläkään älynneet lähteä.

Kello 5 aikaan iltahämärässä äiti sanoi vanhemmalle veljelleni, että menepäs katsomaan, mitä Orusjärven kylässä tapahtuu. Siinä ei pojalla kahden kilometrin matkassa pitkään mennyt, kun se tuli aivan vauhkona takaisin. ”Kaikki ovat jo kylästä menneet”, se huusi. Vanhin sisko vain itkee Rovion pihalla, kun se ei mihinkään pääse. Siskolla oli 2-vuotias tytär ja toinen lapsi tulollaan, muutama viikko enää aikaa synnytykseen. Siskolla oli myös appivanhemmat, mutta he olivat vanhoja eivätkä päässeet mihinkään lähtemään. He asuivat siinä Rovion talossa Ponkkolanjärven eteläpäässä.

Niin meille tuli kiireinen lähtö, vaikkei kukaan tullut sanomaan. Nyt ymmärsimme, että on korkea aika lähteä. Kaikki me lapset lähdimme kantamaan navettaan heiniä ja vettä eläimille. Eläimet laskettiin irti, mutta ei me niitä mitenkään voitu mukaan ottaa.

Isäkin oli päivällä tullut myllystä ja hänellä oli jauhoiset vaatteet. Äiti antoi hänelle puhtaat alusvaatteet, mutta niitä isä ei ehtinyt ottaa, vaan ne jäivät penkille.

Nuorin veljeni, joka oli noin kuuden vanha, sai takikseen vanhan sarkatakin, joka oli kaikkien muiden veljien jo pitämä. Hän katseli ja nosteli sitä takkia siinä aikansa ja sanoi, että tämän minä taidan jättää ryssälle. Sitäkin takkia olisi kyllä myöhemmin tarvittu.

Sää oli silloin pilvinen. Pakkasta oli muutama aste ja lunta 30 cm. Oli täysin hyvä rekikeli. Salmissahan oli suuret erot ilmastossa. Orusjärvellä oli mannerilmasto ja Tulemalla meri-ilmasto. Joskus kun Orusjärveltä lähti reellä Salmiin, niin rannikolla saattoi olla sulat maat.

Lähtöä tehtiin kuka mitenkin ja sitten kun piti lähteä, niin äiti hävisi. Äitiä ei löytynyt sitten mistään. Me pojat etsittiin äitiä joka paikasta ja viimeinhän äiti löytyi navetasta lehmän vierestä itkemästä. No sitten me pojat otettiin äitiä kahden puolen kiinni käsistä ja vietiin rekeen ja sanottiin isälle, että anna painaa. Itse otin mukaani vain kansakoulutodistukseni ja koulussa lahjaksi saamani kirjan: Sourander, Salmin pitäjän vaiheita ja piirteitä Laatokan-Karjalan historiasta.

Onneksi meillä oli oma hevonen. Se oli vanha, 23-vuotias hevonen ja siksi se ei ollut kelvannut armeijaan. Saimme sitten sillä hevoskyydin. Lisäksi oli meillä mukana 2-vuotias varsa, mutta kun sillä ei ollut ajettu, niin sitä kuljetettiin pelkästään mukana.

Kyllä se saattoi olla melkoisen raskas lähtö isällekin, vaikka hän oli muuten karski mies. Metsän reunassa isä kääntyi katsomaan takaisin. Kyllä minusta tuntui, että isä silloin nyyhkäisi.

Sitten tultiin noin ½ kilometriä, niin silloin tulee meitä vastaan kanttori-lukkari Sotikov eli Soreli. Hänen mukanaan oli Mikko Kiiski. Soreli sanoi, että kun hänellä on kova jano, niin eikö joku voisi lähteä takaisin, että hän saisi jotain juotavaa. Minä läksin hänen mukaansa ja tämä Mikko Kiiski ja me kolmisin palasimme takaisin. Minä kannoin saviastiassa maitoa pöydälle ja pyysin häntä juomaan. Eihän hän juonut kuin puolimukia ja heitti siihen. Minä sieppasin maitoastian ja heitin lattialle palasiksi. En minä tätä ryssälle anna, ajattelin.

Sitten lähdimme tulemaan pois, kello oli 5-6, ehkä lähempänä kuutta. Oli jo pimeää ja Orusjärvelle mentäessä oli melko synkkä kuusikko. Muistan, että lukkarilla oli kaksi pistoolia ja hän varoitti meitä. Pojat, jos jotakin näkyy, niin heti maihin! Sitten jälkeenpäin olen ajatellut, että mitähän se olisi niillä kahdella pistoolilla tehnyt, jos venäläispartio olisi meidät yhyttänyt. Eiköhän se olisi ollut parasta nostaa heti tassut pystyyn!

Ohitimme sitten Nikolai Vinnin talonkin ja sanoimme, että lähtekää nyt mukaan, mutta Nikolai jäi siihen perheensä kanssa. Onneksi ei tullut mitään vihollispartiota ja pääsimme onnellisesti kylään vanhimman siskoni luokse. Nyt nekin tavarat, mitkä oli kotona otettu rekeen, piti siskon pihalla viskoa reestä pois. Koska sisaren pieni tytär, tuleva lapsi ja appivanhemmat tarvitsivat myös tavaraa mukaan. Niin, että tilalle laitettiin sisaren tavaroita. Anoppi oli keskellä rekeä ja vanha vaari mukana ja niin sitten taas lähdettiin.

Minusta tuntui, että me olimme kylästä viimeiset. Ketään ei enää näkynyt liikkeellä. Ihmiset kulkivat Salmiin yleensä jalan ja eihän sinne auto olisi edes päässyt, kun muistaakseni tietä ei ollut edes aurattu. Joka tapauksessa armeija oli perääntynyt jo ennen puoltapäivää sieltä pois ja mennessään räjäytti Mäkrojan sillat. Me siviilit tulimme vasta paljon myöhemmin. Kun pääsimme muutaman kilometrin, ehkä Saarimäen kohdalle, niin siinä me tavoitimme sen kolonnan.

Kolonna oli pysähtynyt ja ihmiset seisoskelivat tiellä ja edestäpäin kuului ammuntaa. Vihollinen oli siis tullut Hanhiselästä polkuja pitkin sinne Kätsääginän ja Kägöin kohdalle, ja katkaissut siitä tien. Me olimme siellä tavallaan motissa. Mutta se ei kestänyt kovin kauan, koska suomalainen partio tuli ja aukaisi tein. Niin päästiin taas kulkemaan eteenpäin.

Kun ihmisillä oli paljon lapsia ja hevoset olivat armeijassa, niin kaikkien piti tulla se 20 km yön seutuna kävellen Tulemalle. Kun meidän hevosella oli sellainen heinähäkki reessä, niin aina kun tuli väsyneitä pieniä lapsia eteen tiellä, niin niitä heitettiin sinne häkkiin kyytiin. Ja lopulta, kun Tulemalle sillalle päästiin, niin siellä oli 18 lasta ja ihmistä reessä pitkin ja poikin, mitenkä sitten olivatkaan. Minä en muista, miten niille lapsille kävi. Seurasiko niiden vanhemmat meidän rekeä niin tarkkaan, että ne saivat omat lapsensa sitten reestä pois.

Sitten tultiin Mäkrojan sillalle ja kun meidän hevonen oli joskus nuorena pudonnut jäihin, niin se pelkäsi hirveästi vettä. Nyt kun hevonen ei niin millään mennyt joen yli, niin isä käänsi sen takaisin penkalle. Muut jäivät reestä pois ja ainoastaan vanha anoppi jäi siihen rekeen, kun se ei pystynyt kävelemään. Kun isä vähän koulutti penkalla hevosta ja antoi sen sitten tulla, niin hevonen meni sitten vauhdilla yli, eikä siinä kastunut mitään. Taisi siinä purossa olla vettäkin vain vähän.

Niitä lapsia heiteltiin joen yli siten, että ne vanhemmat miehet, jotka eivät olleet kelvanneet armeijaan, seisoivat kivillä ja pieniä lapsia heiteltiin pimeässä mieheltä miehelle. Yhtään lasta ei pudonnut jokeen ja niin päästiin joen yli.

Sitten me jatkettiin matkaa Tulemalla sellaiseen tuttuun taloon, oliko se nimeltään Butilkan talo, johon mentiin. Siellä oli kyllä paljon muitakin ihmisiä, mutta siihen vaan nurkkaan käytiin odottamaan aamua.

Kun yöllä katseli itään päin, niin kyllä oli mahtava näky. Sitä mukaa kun Karkusta ja Miinalasta peräännyttiin, niin kyliä ja taloja yritettiin polttaa, ettei viholliselle olisi jäänyt mitään lämmintä oleskelupaikkaa. En muista, oliko meillä mitään syömistä mukana. Talosta kai saatiin jotain.

Johonkin aikaan aamusta tulivat kuorma-autot ja meidät lastattiin niihin ja ajettiin Uuksun asemalle, jossa laitettiin härkävaunuihin. Matka Sisä-Suomeen alkoi. Isä ja yksi veljistä jäi hevosten kanssa ja he ajoivat Koirinojalle saakka, jossa luovuttivat hevoset armeijalle.

En muista, miten se juna kulki, mutta Läskelässä tuli ilmahälytys ja kaikkien piti lähteä junasta. Vanhat mummotkin sinne vaan lumihankeen. Eihän ne kyenneet kävelemään mihinkään. Samahan se olisi ollut, vaikka olisivat jääneet junaan. Kun hälytys oli ohi ja ihmiset saatiin vaunuihin takaisin, niin yksi ja toinen sanoi, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun vaunusta lähdetään lumihankeen.

Tikkalassa

Onneksi enää ei tullutkaan hälytyksiä, vaan meidät vietiin sitten Tohmajärvelle ja Tikkalan kylään, jossa olimme kaksi viikkoa. Tästä Tikkalan kylästä on sanottava, että ihmiset olivat hyvin avuliaita. Eihän meillä ollut edes vaihtovaatteita mukana. Tikkalan kyläläiset antoivat vaatteita, ja niin pystyttiin alusvaatteitakin vaihtamaan.

Tikkalassa pääsimme asumaan sellaiseen taloon, jossa isäntä oli sodassa ja emäntä oli mennyt omien vanhempiensa luo. Meille jäi ihan tyhjä talo käyttöön. Koululla olisi ollut ahdasta, koska siellä oli pitkälti toistasataa ihmistä. Mutta sitten tuli uusi käsky, että meidät viedään muualle. Kukaan vaan ei sanonut mihin viedään. Ilmoitettiin, että silloin tulevat autot hakemaan.

Jälkeenpäin olen kyllä ihmetellyt, että minkä takia minun vanhin sisko, joka oli jo synnytystä vaille, niin miksi tällainen ihminen pistetään kylmään härkävaunuun, jossa on 60 ihmistä. Kun tiedetään varmasti, ettei hän määränpäähän asti kestä. Eihän meillä ollut Tohmajärvellä enää mitään hätää, niin miksei häntä jätetty sinne. Nyt kävi sillä tavalla, että jossakin Punkaharjun tienoilla hän synnytti kylmään härkävaunuun tyttären. Siskoni, vasta syntynyt lapsi ja 2-vuotias tytär jätettiin junasta vasta Joroisiin äitini kanssa. Miksi heitä ei voitu jättää jo Tohmajärvelle.
 

Punkaharjulla

Punkaharjulla pysähdyttiin, ja kun ihmiset hakivat jäältä vettä junaan, niin juna lähti. Onneksi se peruutti takaisin, kun oli muutaman kilometrin ensin ajanut. Kaikilla on tietysti myös luonnollinen tarve, ja vessaa ei härkävaunussa ollut. Aikuisilla ovea vain raotettiin, ja siitä homma tehtiin siinä, toiset pitivät käsistä kiinni. Mutta lapsia ei voinut laittaa siihen ja kun vaunuissa oli ylhäällä sellaiset avattavat rautaluukut, niin lapset laitettiin pyllistämään siitä luukusta ulos. Sinne ne tekivät tarpeensa vaunun seinälle. Talvella vaunun seinät jäätyivät ja olivat varmaan hirveän näköisiä ulkopuolelta. Mitähän ne radan varren asukkaat ajattelivat?

En muista mitä saimme ruuaksi tällä matkalla, koska meillä ei ollut astioita vieläkään mukana. Haapamäellä vasta saatiin ruokaa ja sanottiin, että käykää hakemassa. Minäkin läksin hakemaan ruokaa, mutta kun olin ensimmäisen kerran nähnyt junan Uuksussa, niin enhän minä osannut katsoa, missä juna on ja mikä on veturin ja vaunun numero. Kaikissahan niissä se numero oli. Hyppäsin vaan ja sain ruokaa, mutta kun läksin takaisin tulemaan, niin tuli tenkkapoo. Missä on meidän juna? Asema oli täynnä junia ja samanlaisia härkävaunuja. Ruokakin jo pikkuisen jäähtyi, ennen kuin oma vaunu löytyi. Meidät vietiin loppujen lopuksi Pohjanmaalle, Kainaston pysäkille ja sieltä autoilla Jurvaan.