Muistelmia Karjalasta vuosilta 1942-44

Muistelmia Karjalasta vuosilta 1942-44

Kun tulimme takaisin Varpaselkään talvisodan jälkeen, me nuoret olimme hyvin uteliaita ja seurasimme suurella mielenkiinnolla, mitä jälkiä sota on jättänyt. Olihan siellä kaikenlaista romua tien varsilla, mutta ei niitä menty penkomaan. Meidän saunan eteisessä oli iso puulaatikko ja siinä oli venäläisiä sanomalehtiä, mutta niitä ei ollut lupa penkoa. Ukki kantoi laatikon edemmäksi pellolle ja poltti sen. Pelkäsi varmaan, että jos siihen on piilotettu jotain räjähteitä, mutta eihän siinä onneksi ollut mitään.

Sitten tuli kiireinen kevät. Laitettiin kasvimaata ja ukki rupesi peltotöihin. Luojan kiitos, että ukki oli vielä niin hyväkuntoinen, että pystyi tekemään töitä. Isä kun oli kaatunut aivan jatkosodan alkupäivinä. 

Naapureilta oli jäänyt meidän peltoon porkkanoita syksyllä, ihan olivat syötäviä. Ukin siskon peltoon oli jäänyt perunatkin nostamatta. Sieltä nostettiin siemenperunat ja hyvin itivät. Eihän niitä niin vain saanut ostettua, kun kaikesta oli puutetta.

Ihmiset korjasivat kotejaan ja tekivät peltotöitä. Kiirettä oli, muutama talo oli poltettu ja tilalle piti rakentaa uusi koti – mutta turhaan, kun kohta piti sekin jättää. Näin jälkeen päin ajatellen, oliko se päättäjiltä viisasta antaa siviilien tulla kotiseudulle, kun oli kuitenkin sota-aika, mutta olihan se ihanaa aikaa olla siellä. Sodan äänet kuuluivat kesäiltoina, vaikka rintama olikin jossain Syvärillä. Niin vain oltiin siellä 2 vuotta, hyvä niin. Nyt jälkeen päin, kun miettii sitä joskus itsekseen, niin sehän on kuin aarreaitta.

Kun katsoin tuossa äsken vanhaa valokuvaa, niin tuli mieleen Veikko Lavin Evakkolaulu: ”tässä on mun kaikki omaisuus”. Valokuvassa on Tusan ukki hevosen kanssa ja sotasaaliiksi saatu nelipyöräinen kärri täynnä kaikenlaista tavaraa. Ovat juuri tullet kotipihaan. On siinä sitten myös mummo lehmän kanssa ja Anni-täti vasikan kanssa, sitten Oili-täti koiranpen-nun kanssa ja minun pikkusisko Laura kukkakimppu kädessä. Kaikki näyttävät niin onnellisilta. Kyllähän mummola oli rakas paikka, oikein rauhan tyyssija. Nyt ovat ukki, mummo ja Anni-täti olleet jo kauan aikaa maan povessa.

Elämä jatkui sodasta huolimatta. Kyllähän ne lentokoneet kulkivat kylän ohi, mutta eivät pudottaneet pommejaan meidän kylään. Kerran sattui sitten sellainen tapaus, että olin hakemassa postia ja äkkiä alkoi kuulua lentokoneen ääni. Minä juoksin minkä vain jaksoin, että kerkeäisin kotiin. Siinä oli Aleksi-sedän talo ennen minun kotia ja kun kerkesin sedän talon avoverannalle, niin kone oli ihan päällä ja sieltä tuli konekivääriruisku katolle kuin kova raekuuro. Säikähdin niin, että löysin itseni verannan penkin alta. Siinä ihan lähellä olivat minun äiti, siskoja ja Martta-täti istuttamassa kaalin taimia peltoon. He olivat huomanneet matalalla lentävän koneen aikaisemmin ja olivat painautuneet ojaan, mutta eihän se olisi heitä pelastanut. Mutta kaipa se lentäjä ajatteli, että antaa mennä katolle, kunhan vaan ampui.

Kesä kului siinä työn touhussa, tuli syksy ja marja-aika. Kyllä sitä vaan uskallettiin mennä metsään. Usein oli joku aikuinen mukana eikä menty hyvin etäälle. Marjoja saatiin melko runsaasti ja sieniä talven varalle. Ne olivat hyvä lisä ruokapöytään, kun oli puutetta kaikesta.

Perunajauhoja ei saanut kaupasta kuin sattumalta harvoin. Niinpä syksyllä, kun perunat oli nostettu, tehtiin itse perunajauhoja. Kyllä oli työläs homma, sormet siinä tahtoi tulla verille, mutta ei auttanut. Sitä vaan raastettiin perunoita, sen jälkeen raaste laitettiin veteen ja sitä hämmennettiin ja jätettiin yöksi korvoon. Aamulla valutettiin vesi pois ja astian pohjalle jäi sitten se tärkkelys, joka nostettiin pellin päälle kuivamaan. Sitä sitten kuivatettiin uunin päällä ja jollakin hierottiin, siitä tuli sitten arvokasta perunajauhoa. Kyllä se oli aika työlästä hommaa, mutta sitä kun ei saanut kaupasta, niin oltiin onnellisia kun edes sillä tavalla saatiin. Sehän oli joka talossa samanlaista, emännät kyselivät toisiltaan, joko olet tehnyt perunajauhot.

Sitten tuli syksy ja koulut alkoivat, silloin koulu alkoi vasta syyskuussa. Syksyllä oli toinen iso työ hapankaalin laitto. Kaalia kasvatettiin paljon talven varalle. Eihän se olisi muuten säilynyt ja hyvää se olikin. Hapankaalista tehtiin keittoa ja laatikkoa ja syötiin ihan niin kuin nyt syödään salaattina. Siinä sitten meni talvi ja tuli uusi kevät. Talven jälkeen alkoi taas sama uurastaminen. Laitettiin kasvi- ja perunamaata, oltiin jo vuotta vanhempia ja osallistuttiin kaikkiin tilan töihin. Lypsettiin lehmiä ja keväällä käytiin paimentamassa, kun laitumet olivat etäämpänä kylästä eikä oltu ehditty aitoja laittaa. Samalla laitumella olivat myös Aleksi-sedän lehmät ja niin me Eeva-serkun kanssa kävimme paimenessa. Kylään oli sieltä matkaa ehkä pari kilometriä, mukavaa siellä oli. Kyllähän se joskus vähän pelotti, kun olimme kahden.

Sitten me nuoret pyöräilimme kesällä porukalla. Ajettiin joskus Saarijärvelle, se oli luonnonkaunis paikka, järvi oli kirkasvetinen. Kävimme siellä uimassa ja joskus myös mustikassa, oli tosi paljon marjoja. Saarijärvellä oli ennen sotia leirintäalue, siellä oli sauna ja tanssilava. Juhannuksen aikaan siellä poltettiin kokko. Minä en ollut kokolla, kun olin vielä lapsi, mutta aikuiset kävivät.

Elämä jatkui puutteista huolimatta. Ei ollut saatavilla mitään vaatepuolta eikä kenkiä, puukengät vaan kolisivat, mutta hyvä että edes niitä sai. Talvella koulussa pidettiin tallukka-kursseja ja tehtiin tallukoita ja lämpimäthän ne olivat. Kyllä sitä keksittiin kaikenlaisia hommia, vanhoista vaatteista ommeltiin uusia ja hyvästi kelpasivat.

Niin aika kului ja tuli kevät 1944, se viimeinen kevät. Kyllä sen aisti, että jokin muutos tulee tähän maailman menoon. Sitä luettiin lehtiä ja seurattiin, mitä maailmalla tapahtuu. Silloin keväällä alkoi kuulua rintamalta kovempia ääniä, ikkunat tärisivät ja elämä muuttui epävarmaksi ja niinhän se tuli sitten se viimeinen lähtö, jota melkein osattiin odottaa.

Kesäkuun 22. päivä, juhannusaaton aattopäivä, oli erittäin lämmin, mutta seuraavana yönä ilma muuttui. Olimme Salmin kirkolla yötä ja seuraavana päivänä junan oli määrä tulla hakemaan. Olimme asemalla odottamassa koko yön. Ilmat olivat muuttuneet kylmiksi, satoi räntää, maa oli ihan valkoisena. Me olimme autoromussa, siellä oli paljon ihmisiä, kyllä oli kylmää ja ihmiset etsivät suojaa sateelta, oli se kauheaa aikaa. Viimein juna tuli, olikohan se juhannusilta, kun pääsimme junaan. Sitä junamatkaa kesti sitten monta päivää. Välillä piti pysähtyä monta kertaa eri asemille odottamaan vuoroa, kun oli muitakin junia.

Viimein saavuimme Heinävedelle Kerman asemalle ja siitä sitten laivaan ja Karvion kanavalle. Sieltä hajaannuttiin kuka minnekin. Me menimme Lepikkomäkeen ja tulihan sinne muitakin meidän kyläläisiä. Majoituimme taloihin, kyllä oli ahdasta, kun ei ollut kuin yksi tupa ja siinä oli myös talon väki. Mutta niinhän ne sanoo, että sopu sijaa antaa.

Asuimme Lepikkomäessä kaksi vuotta, sen jälkeen tulimme tänne Karttulaan. Vuodet ovat kuluneet ja sukupolvet vaihtuneet. 56 vuoteen on mahtunut monenlaista elämää.

• Sanni Niiranen, Syvänniemi