Matka kotiseudulle Karjalaan

Matka alkoi 18.7.2002. Autoilija Matsi saapui Pielavedeltä ja hän oli meillä myös matkanjohtajana. Ensimmäiset matkaajat olivat Kotipellot Talluskylästä, sitten Airi Lindsberg Karttulasta. Auto tuli Syvänniemelle klo 5.30, sieltä meitä läksi 4 hen-keä ja matka jatkui Pitkälahteen, josta lähti 8 henkeä. Tulimme Kuopioon ja sieltä lähti matkalaisia 5 henkeä, viimeiset 5 matkalaista otettiin mukaan Leppävirralta.

Oli kaunis ja lämmin päivä ja kaikki olimme hyvin innoissamme näkemään, että onko siellä kotikulmilla mikään muuttunut parempaan päin. Ensimmäinen pysähdys oli aamukahvit Hammaslahdessa serkkuni Auliksen huoltoasemalla. Sitten mat-ka jatkui rajalle päin. Tullista selvittiin nopeasti, kun ei ollut kuin muutama auto ennen meitä. Matka jatkui ja seurasimme mielenkiinnolla, onko mitään parempaa tapahtunut sitten viime käynnin, mutta kaikki oli yhtä rempallaan. Matka jatkui ja välillä keitettiin kahvia ja syötiin. Markku-serkku ja vaimonsa Tuula olivat varanneet ruokaa, kaikkea oli kuka mitäkin halusi syödä. Suurkiitos heille molemmille.

Seuraava pysähdys oli Surun Ristin muistopaadella. Onhan se komea muistomerkki, mutta ympäristö ei ollut mitenkään niin edustava. Sinne oli särjetty pulloja ja heitelty kaikkea roskaa niin, että ei oikein uskaltanut paljon polulta poiketa. Oli siellä vessat, mutta joku oli tarvinnut niistäkin ovet. Lähistöllä oli valettu kivijalka ja kysyimme oppaalta, tuleeko siihen joku rakennus. Opas kertoi, että olihan siinä ollut sellainen vartiokoppi, mutta senkin oli joku tarvinnut. Niin että se siitä.

Sitten jatkoimme matkaa Pitkärantaan, siellä yövyimme hotelissa. Iltaruokailun jälkeen menimme itse kukin omiin huoneisiimme nukkumaan ja kyllähän se uni maistui, kun olimme koko päivän istuneet autossa.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa Salmiin. Siellä pysähdyttiin vähän aikaa ja taas jatkettiin matkaa kohti sitä tärkeintä kohdetta, juuriamme Varpaselässä. Auto ajoi sillan yli aivan mäen päälle, sillä paikalla oli ennen Palomäen riihi, siinä oli hyvä kääntää auto. Läksin siitä kävelemään entiseen kotipihaan päin, siitä ei ollut kuin muutama sata metriä matkaa. Siinä mietin ja kuvittelin, millaista oli ennen. Siinä edessä oli Aleksi-sedän talo, vasemmalla puolella b talo ja vähän taaempana Patrosten, Miettisten ja Okuloffien talot. Sitten oikealla puolella Hotarisen Pekan talo ja vähän etäämpänä Höttien talot, takanani mäen päällä oli Jaakko-sedän talo, mutta nyt ympärilläni oli vain heinäpeltoa.

Tuli siinä vielä mieleen yksi muisto. Joen toisella puolella oli tsasouna kuusikkomäellä ja tie oli siinä mäen alla. Kun vanhat ihmiset kulkivat siitä ohi, niin aina he tekivät ristinmerkin ja kumarsivat, rukoilivat Jumalalta armoa ja siunausta työlleen ja perheelleen. Siihen aikaan olivat työt paljon raskaampia, nyt on monenlaisia koneita helpottamassa työtä.

Sitten oli aika herätä muistoista ja jättää hiljaiset jäähyväiset kotipihalle. En ehkä enää jaksa tulla, kun ikääkin alkaa olla enkä jaksa istua autossa niin pitkiä matkoja. Mutta muistoissa voin käydä vaikka joka päivä. Toivoisin, että omat lapseni kävisivät jatkossakin katsomassa, kuinka kaunis oli kerran Karjala. 

Vuosi sitten kävin Virossa, siellä oli kauniiksi entisöity ortodoksinen kirkko. Siellä oli silloin paljon matkailijoita. Siihen tuli sitten vanhempi nainen ja teki monta kertaa ristinmerkin ja kumartui polvilleen maahan asti. Nyt sielläkin on sallittua, kun Viro on itsenäistynyt ja on vapaa maa. 

Matka jatkui Saarijärvelle, siellä keitettiin kahvia ja syötiin eväitä. Jotkut kävivät uimassakin, vesi järvessä on säilynyt kirkkaana. Levättyämme lähdimme jatkamaan matkaa kohti Aunusta,. Se oli minulle ja monelle muulle aivan ensi kerta käydä niin sanotulla Venäjällä. Kyllä siellä olisi työtä, on niin isoja peltoja, mutta ei niitä ole varmaan moniin vuosiin viljelty, rikkaruoho siellä kasvoi. Seuraavaksi pysähdyimme Viteleen. Sanoin Mikkilän Lyylille ja entisille Lohiojan sisaruksille Airille ja Ainolle, että täältä ovat meidän isoukkimme vaimonsa hakeneet kymmeniä tai jopa sata vuotta sitten, mutta kauan siitä on. Matkaa jatkettiin ja välillä pysähdyttiin ihailemaan, kauniina avautuvaa Laatokkaa. 

Sitten saavuimme Aunukseen, siellä olimme hotelli Olonkassa kaksi yötä. Hotelli oli rakennettu noin10 vuotta sitten, mutta huonosti oli pidetty. Aina kun olimme lähdössä tai tulossa, meitä oli odottamassa mummoja. Kysyivät, olisiko jotakin syömistä antaa ja olihan meillä. Annoimme eväitämme, kellä mitäkin sattui olemaan. Ei ole siellä helppoa eläminen, kun on puutetta rahasta ja ruuasta. 

Aunus on pieni kaupunki, paljon vanhoja taloja. Minun mielestäni oli aika ankean näköinen, ei siellä ollut edes mitään kukkaistutuksia. Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan Syvärille. Matkan varrella oli pieniä kyliä joen kahta puolen, pihapiirit oli aidattu ja laitettu kasvamaan perunaa ja kaikenlaisia juureksia, ne olivat hyvin hoidetun näköisiä. Sitten saavuimme Syvärille, oikeastaan se oli vain pieni kylä. Luostarin alueen ympärillä oli aita, siellä oli laitettu kuntoon kaikki käytävät. Itse kirkko oli entisöity ja oli hyvin kaunis sisältä. Sisällä oli lasiarkussa luostarin perustajan pyhäin jäännökset, siellä ei saanut valokuvata. Olisi ollut mukava katsella ja kävellä ympäristössä, mutta oli niin kuuma päivä, että ei jaksanut kävellä. Me mummot - Veera-täti, Tusan Hilja ja minä - istuimme penkillä ja katselimme, kun siinä lähistöllä vapaehtoiset nuoret monesta maasta kunnostivat rakennuksia ja ympäristöä.

Sitten oli aika jatkaa matkaa takaisin päin. Matkan varrella oli pieni kaupunki, johon poikkesimme. Kaupungin nimi oli Lotja, kaupungin kupeessa oli Lotja-niminen joki. Sota-aikana olivat suomalaiset sanoneet kaupunkia Lotinanpelloksi. Matka jatkui ja tulimme pienen järven rantaan. Siellä keitettiin kahvia ja syötiin eväitä. Ympäristö oli aivan kamala, eipä tehnyt mieli kävellä. Söimme eväämme ja jatkoimme matkaa takaisin Aunukseen. Matkalla mietin, että on sinne matkaa Salmista. Keväällä 1944, kun alkoi uusi hyökkäys, meillä kotona oli iltaisin sellainen tärinä ikkunoissa. Ukki sanoi, että lähtö tulee ja niinhän siinä kävi.

Tuli siinä vielä sellainen asia mieleen, kun isäni suvun vanhin, Helena Miettinen, kertoi minulle, että kun hän oli sellainen tyttönen, niin hänen äitinsä oli tehnyt useampana vuotena pyhiinvaellusmatkan jalkapatikassa Syvärin luostariin ja viipynyt matkalla viikon. Kyllä siinä on saanut kierrellä polkuja, on sinne niin pitkä matka. Tämä on tapahtunut silloin, kun rajat olivat auki. Vietimme yhdessä Helenan kanssa paljon hyviä hetkiä. Paljon hän kertoi sukuumme ja kyläämme kuuluvia asioita, mutta paljon jäi kysymättä kun aika loppui kesken. Helena kuoli viime syksynä 93-vuotiaana.

Illalla saavuimme viimein hotellille, kävimme syömässä ja menimme huoneisiimme, lepo oli tarpeen. Aamulla aamupalan jälkeen alkoi kotimatka. Pysähdyimme Sortavalassa, kävimme torilla ja teimme vähän ostoksia. Sen jälkeen kävimme vielä uudessa ortodoksisessa kirkossa, oli kaunis pieni pyhättö. Tullissa sujui kaikki hyvin, Suomen tullissa ei tarvinnut lähteä edes autosta ulos. Sen jälkeen alkoi se paras matka - kotimatka. Tulomatkalla kävimme syömässä Ylämyllyllä ja ruoka oli hyvää. Levättyämme jatkoimme matkaa ja vähän kerrassaan matkustajat vähenivät. Saavuttuamme Syvänniemelle jäi autoon enää kolme henkeä. Poikani Seppo oli minua vastassa, kotona odotti lämmin sauna. Kyllä oli makoisat löylyt kotisaunassa ja oli ihana nukkua omassa sängyssä. Nyt on aikaa muistella sitä matkaa, sain tutustua sukulaisiin, joita en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Kiitos miniälleni Taimille ja pojalleni Reinolle hyvästä huolenpidosta matkan aikana. Ja terveisiä kaikille mukana olleille ja hyvää kesää.

• Sanni Niiranen, Syvänniemi