Evakkomatka Salmista
Sodan alkaessa 30.11.1939 joutuivat muiden karjalaisten tavoin myös TUSAN, HATTUSEN ja HOTARISEN sukuun kuuluvat lähtemään kotiseudultaan SALMISTA vieraisiin oloihin.
Ennen sodan alkamista radion välityksellä oli kehotettu varaamaan kasseja ja reppuja, joihin jokainen voi ottaa tarpeellisia tavaroita, vaatteita ja ruokaa. Mukaan sai ottaa vain sen verran, minkä itse jaksoi kantaa ja huolehtia eteenpäin. Kaiken ylimääräisen tavaran mukaanottaminen oli kiellettyä, jotta juniin ja muihin kuljetusvälineisiin mahtuisi mahdollisimman paljon ihmisiä. Sodan syttyessä siviilikäytössä oli vähän kulkuneuvoja.
Sodan sytyttyä äitini veli Niilo, joka oli armeijan palveluksessa, tuli tuomaan käskyä, että oli lähdettävä kotoa niin pian kuin mahdollista. Rajalle oli matkaa vain noin kahdeksan kilometriä. Niin alkoi jo osittain pakattujen tavaroiden sovittelu rekeen. Äitini kertoi:” Isäni valjasti veljeni kanssa kaksi hevosta viedäkseen meidät sisä Suomeen - Savoon. Äitini huolestui, kun lehmät ja iso sika oli jätettävä navettaan. Veljeni lupasi ampua sian ja laskea veren. Näin tehtiin ja sika vedettiin sellaisenaan toiseen rekeen”.
Rekeen lähtivät isä, äiti, tyttäret Veera, Klaudia, Olga eli Oili sekä miniä Anni. Hotarisen ukki, Ivan, oli reservissä. Hän oli saanut neuvoteltua luvan säilyttää itsellään hevonen tekemällä valtiolle puukaupan. Hän oli kyseisenäkin aamuna savo-tassa Rajaselässä. Ukin vaimo, Febronia, o.s. Joutsen, oli hänkin sukuloimassa Karkun kylässä, ja hän joutui lähtemään sieltä heidän mukanaan evakkoon. Joten Maria ja lapset Niina, Sanni, Lyyli, Esteri, Vilho, Veera ja Laura ”pakattiin” mukaan rekeen. Kolmantena sukulaisperheenä matkaan olivat lähdössä Hattuset: Vilho, Nadja sekä miniät Maija ja Aila. Kiirehän siinä oli, kuten Niilo oli sanonut ”Häipykää äkkiä!” Kello oli noin puoli kymmenen aamulla.
Ensimmäinen tankkieste oli noin kolmen kilometrin päässä. Suomalaiset sotilaat olivat perääntyneet rajalta siihen asti. Silta oli räjäytetty, metsä hakattu metrin korkuiseksi kannokoksi, joka oli piikkilangoilla ristiin rastiin sotkettu. Sotilaat auttoivat matkalaisia hevosineen yli esteen. Joki ylitettiin Räimälän kohdalta. Isä Johannes ajoi toista ja äiti Febronia toista hevosta. Hotarisen ukki oli tullut kotiin neljän maissa iltapäivällä. Hän otti rekeen tarpeelliseksi katsomiaan varusteita ja kiireesti samaa reittiä ylitti joen. Noin kahden tunnin sisällä venäläiset olivat jo kylässä.
Alkumatkasta jo huomattiin, että pieni Laura tyttönen omisti vain yhden kengän. Hän oli näprännyt nauhat auki ja saanut toisen kengän jalastaan pois. Kotona sitä ei oltu lähtökiireessä huomattu. Salmissa Osuusliikkeestä mentiin Lauralle ostamaan uudet kengät, olihan jo talvi. Joku sivullinen sanoi kauppiaalle, että anna toki tytölle kengät ilmaiseksi, tännehän ne kohta joudut kuitenkin jättämään. Kauppias otti täyden maksun kengistä.
Ensimmäiseksi yöksi koko sukukunta jäi Kirkkojoelle, kirkonkylän ulkopuolella olevaan sukulaispaikkaan Harlamofien luo. Siellä reessä tuotu sika käsiteltiin ja pakattiin laatikoihin. Matkaevääksi kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Iltasella surumielin kaikki katselivat,miten taivaanranta leimusi verenpunaisena tulipalojen hävittäessä taloja rajan läheisyydessä. Ivan-ukki saavutti täällä matkalaiset, ja näin jatkettiin sitten matkaa yhdessä eteenpäin. Vaikka kaikkien karjalaisten olisi pitänyt lähteä, oli naapurin vanha emäntä Anna-Maria Tuupainen jäänyt. Hänen miehensä oli lähtenyt paimenpoikansa kanssa. Anna-Maria oli tuttavien kautta kertonut, että lehmät vietiin seuraavana päivänä Neuvostoliiton puolelle. Kanat Anna-Maria oli ottanut hoiviinsa. Näin heistä tuli köyhiä siirtolaisia, josta osin salaa kuiskailtiin!!!
Toinen yö vietettiin Kerisjärven kylässä Pitkärannan lähellä. Matkalaiset otettiin ystävällisesti vastaan. Talossa asui kaksi vanhaapiikaa. Tusan mummo keitti kunnon lihasopan, olihan heillä sianlihaa mukanaan. Sian pää jätettiin taloon kiitokseksi yösijasta. Matka jatkui hevoskyydillä. Isommat pitivät pienempiä sylissään. Aikomuksena oli luovuttaa hevoset ensimmäisellä juna- asemalla, mutta heitä ei päästetty ollenkaan asemalle. Sotapoliisit vartioivat tienhaarassa ja kehottivat jatkamaan hevosilla eteenpäin. Silloin oli hevosia jo pitkä jono.
Äitini muisteli:” Muistan erään aseman seudun, jonne karjalauma oli pysähtynyt tien viereen.Vastaan ajoi kuorma-autokolonna. Toisissa autoissa oli sotilaita ja toiset kuljettivat tavarakuormia. Oli pakko pysähtyä, kun tiellä ei mahtunut ajamaan eteenpäin. Katselin asemalle päin, ja huomasin vesakkoon kootut pahvilaatikot,joissa roikkui osoitelappuja. Luultavasti ne olivat siirtolaisten tavaroita, osin lumen peittämiä. Löysivätköhän nuo tavarat koskaan omistajansa?”
Koska matkaa tehtiin hevosilla, tarvittiin useita yöpaikkoja. Tavallisesti yövyttiin maalaistaloissa, tien läheisyydessä. Kauempana olevia taloja oli vaikea erottaakin, ikkunat oli määrätty pimennettäviksi. Alkumatkasta sisälle päästiin helposti, olihan asia yhteinen. Impilahdessa isäntä pyysi olemaan toisenkin yön, jotta matkalaiset saisivat levätä. Siellä osa matkalaisista jopa mahtui nukkumaan sängyssä. Matkan edetessä tilanne muuttui. Kun vanhempien kuultiin puhuvan Karjalan murteella, saatettiin jopa sanoa ”Ryssiä ei yöksi oteta, olisivat olleet kotonaan.” Oli jatkettava matkaa. Onneksi näin tylyjä paikkoja ei ollut monta.
Eräässä talossa matkalaiset saivat luettavakseen lehden, jossa kehotettiin ottamaan siirtolaisia yöksi, sekä antamaan heille ruokaa. Talonväelle maksettiin tästä korvausta. Joillekin kouluille oli järjestetty yöpymispaikkoja sekä ruokailua. Kiireessä tehtyä leipää ja vesiriisivelliä. Lasten mieliin jäi ukkien hyvä huolenpito. Aina illalla he muistivat kysyä: ”Ovatko lapset syöneet?” Itsestä ei ollut niin väliä.
Sukulaisemme tarvitsivat taloista pääasissa maitoa ja perunoita. Heillähän oli sika paloiteltuna ja jauhoja mukanaan reessä. Mutta kerran heiltäkin loppui leipä. Illan hämärtyessä he tulivat pieneen, vaatimattomaan taloon yöksi ja pyysivät saada ostaa leipää. Talossa oli vain puolikas leipää annettavaksi. Emäntä neuvoi lähistöllä olevan kansakoulun, jossa leipää jaettaisiin. Äitini lähti Nadja-serkkunsa kanssa koululle hakemaan leipää seuraavaksi päiväksi.
Äitini kertoi: ”Sanoin ei voi kuvata sitä tuskaa ja ahdistusta, joka meidät valtasi, kun pääsimme sisälle. Kaksi ihmistä leikkasi paksuja viipaleita leivästä, joka oli kohokuorta, osittain raakaa, ja tarttui leikattaessa veitseen.” Leipä oli jouduttu kiireessä leipomaan. Ja sitä ihmisten määrää! Luokkahuone oli aivan täynnä, joukossa äitejä avuttomina pienten lastensa kanssa. Oli myös romaaniäitejä lastensa kanssa ja vanhuksia. Kaikki huusivat: ”Minulle leipää, minulle leipää, minulle, minulle...” Serkukset tulivat hetkessä kylläisiksi. Seisoivat hetken hiljaisina oven luona, kääntyivät pois. Ilman leipää. Vasta matkalla yöpaikkaan tytöt pystyivät puhumaan näkemästään ja kuulemastaan.
Päätettiin kysyä talonväeltä lupaa leipoa leipää. Olihan jauhosäkki kotoa mukana reessä. Isäntä sanoi leipomisen ehdoksi, että äitini isä sekä eno puhdistaisivat kaivon isännän kanssa. Näin asia sovittiin. Työ vei aikaa, joten tässäkin talossa oltiin kaksi yötä. Jauhojen lisäksi mukaan oli otettu myös shaaleja, joillakin oli jopa täkkejä, villasäkkejä, liinavaatteita; lakanoita, pyyheliinoja ja liinoja, jotka oli itse kotona kudottu. Vanhan Singer-ompelukoneen Hotarisen ukki oli jättänyt, sitä mummo oli myöhemmin harmitellut. Hevosille oli tietenkin kauroja varattuna mukaan.
Kun iso joukko yöpyi taloissa, oli aivan ymmärrettävää, ettei läheskään joka paikassa ollut matkalaisille patjoja, joista olisi saatu tehtyä siskonpeti. Mutta onneksi löytyi vaikkapa olkia, joille lakanat oikaistiin ja väsyneet kulkijat saivat hetken levähtää. Ehkäpä unessa palata kotipihaan.
Tohmajärvellä perheet joutuivat eroamaan toisistaan. Saarion kylässä Hotariset tapasivat Klaudia Hattusen. Hän oli siellä muonituslottana. Klaudia piti sukulaisistaan hyvää huolta, ja he viipyivätkin siellä kaksi tai kolme yötä.
Niina-serkkuni muisteli, miten ukki oli itkenyt saattaessaan heitä junaan. Hän ei olisi halunnut lähettää Maria-tätiäni pienten lasten kanssa eri matkaan. Pakko kuitenkin oli. Hotaristen matka jatkui eteenpäin junalla Suolahteen. Siellä he olivat muutaman yön kansanopistolla. Sieltä heidät kuljetettiin kuorma-autolla Äänekosken kautta Saarijärvelle ja Lannevedelle, Palsan kylään, Vehmaan taloon. Talossa oli vanhaemäntä sekä karjanhoitaja. Talon poika Edward oli rintamalla Kannaksella. Maria- tädin perhe oli onnekas, sillä heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Isoon tupaan mahtuivat hyvin kaikki lapset. Myöhemmin emäntä oli näyttänyt tädilleni kirjeen, jonka hänen poikansa oli rintamalta lähettänyt. Poika oli kirjoittanut äidilleen, että siirtolaisia tulee kohdella hyvin ja antaa heille kaikkea mitä he tarvitsevat, mitä heidän kotoaan löytyy. Hän oli jopa maininnut viljahinkaloiden ja lihatiinujen sijainnista. Edward oli itse nähnyt, miksi karjalaisista tuli siirtolaisia. Myös sen, mistä kaikesta he olivat joutuneet luopumaan.
Hotarisen Ivan-ukki tuli Leppävirralle Paukarlahteen. Sinne tuli myös hänen vaimonsa Febronia omia reittejään. Kun ukille ja mummille selvisi, että Maria lapsineen on Saarijärvellä, odotettiin vain pakkasten lauhtumista, jotta saataisiin taas perhe kokoon. Vihdoin maaliskuussa, ehkä se oli pääsiäislauantai, kun lapset tuvan ikkunasta tunnistivat oman Tuisku-liinakon tulevan. Jälleennäkemisen riemua heidän kohdallaan voimme vain aavistella.
Hattuset ja Tusat jatkoivat loppumatkaa edelleen yhdessä hevosilla. Määränpää oli heilläkin jo tiedossa. Heidät salmilaiset sijoitettaisiin Leppävirralle. Monta yöpaikkaa oli vielä kysyttävänä. Pakkanen narisi reen jalaksissa, mutta vällyjen sisällä reessä oli lämmintä. Matka jatkui Joensuun ja Karvion kanavan kautta. Perille he tulivat Puponmäen kansakoululle 18. päivänä joulukuuta 1939.
Joulun ajan he olivat koululla. Yhteensä siellä oli kuusi perhettä. Ei ollut jouluvalmisteluja eikä kaupallisia kiireitä. Oli ikävä kotiin ja huoli tulevasta. Oili-tätini muisteli, miten lapsenkin mieleen jäi alentava tunne, kun isännät emäntineen kävivät katsomassa, minkä perheen voisivat ottaa majoitettavakseen. Tusan perhe oli pieni, eikä heillä ollut pieniä lapsia, joten heidät haluttiin ensimmäiseksi. Pääsiäisen aikaan he sijoittuivat asumaan Horsmalahteen, Juho Tirkkosen talon yläkertaan. Siitä alkoi uudenlainen elämä heidän kohdallaan.Hekin ystävystyivät talonväen kanssa.
Tämä on vain hyvin hajanainen ja epätarkka kuvaus ensimmäisestä evakkomatkasta Salmista. Marraskuussa 1941 he saivat palata takaisin koteihinsa Karjalaan. Lähteäkseen vielä toisen kerran raskaalle evakkomatkalle. Äitini tosin tuli vapaaehtoisesti vuonna 1942, mentyään naimisiin isäni Einarin kanssa. Hänestä tuli maatalon emäntä Hiismäkeen, noin kolmen kilometrin päähän Puponmäen kansakoulusta!
KAIKISSA ELÄMÄMME VAIHEISSA MEIDÄN TURVANAMME ON IKIAIKOJEN JUMALA SUKUPOLVESTA SUKUPOLVEEN.
Febronia ja Johannes Tusan suku
Evakkomatkan kuvaus on koottu äitini Veeran, Oili- tädin sekä serkkujeni Niinan ja Sannin muistojen pohjalta
Inkeri Korhonen