Muistelmia Salmin Varpaselän kylältä
Kylämme jakaantui tavallaan kahteen osaan sillä Änäjoki kulki suunnilleen keskellä kylää. Talot oli rakennettu joen molemmin puolin, aivan sen tuntumaan. Vietimme varhaisen lapsuutemme kyläyhteisössä, jossa lähes joka talossa oli lapsia. Meidän perheessämme lapsia oli tuolloin seitsemän: Niina, Lyyli, allekirjoittanut, Esteri, Vilho, Veera ja Laura. Talomme pihassa oli leikkimökki, johon kylän lapsia usein kokoontui leikkimään. Ei sen ajan lapsilla ollut tietokoneita, eikä muita nykyajan vempeleitä. Aina vaan keksittiin omat leikit ja mentiin vaikka joelle uimaan. Uimapaikka oli sillan kupeessa, siinä kohtaa joki oli leveämpi ja aika matala, kun taas muualla oli jyrkät penkereet ja joki oli syvempi. Siksi vanhemmat eivät antaneetkaan omassa rannassa uida. Se oli huoletonta aikaa! Eihän se elämä ollut mitenkään ylellistä, mutta hyvin tultiin toimeen. Pitihän meidän lastenkin suorittaa leikin lomassa pieniä kotiaskareita, mutta se tuntui ihan luonnolliselta asialta.
Sitten tuli kevät 1939, ja maailmalta kuului sotaisia uutisia. Vanhempi väki alkoi tuntua huolestuneelta; sehän saattaisi tietää sitä, että Suomikin joutuisi sotaan. Kyllä me lapsetkin kuuntelimme aikuisten puheita ja tunsimme pelkoa siitä että sota alkaisi, vaikka emmehän me sitä asiaa oikein käsittäneetkään. Minä olin tuolloin yhdeksän vuotias. Sinä kesänä, heinäaikaan, sattui sitten seuraava tapaus. Olimme mummon kanssa kotona, kun sisään astui tuntematon mies. Ei se paljon puhunut, mutta katseli kammariin päin, minne ovi oli auki. Vieras kysyi mummolta, missä talon miesväki on. Mummo varmaan aavisti jotain ja vastasi, että ovat tuossa lähellä töissä ja tulevat kohta syömään. Vieras lähti pois ihan yhtäkkiä ja sitten vasta huomasimme, että isän kivääri oli kammarin seinällä. Sitähän se mies katseli, oli varmaan vakoilija naapurista. Niitä oli silloin tällöin kuulunut kulkevan siellä päin, eihän rajallekaan ollut pitkä matka.
Kesä kului, tehtiin heinätyöt, tuli elokuu. Miehet saivat käskyjä lähteä kertausharjoituksiin. Isäkin joutui lähtemään. Onneksi ukki oli vielä hyväkuntoinen ja pystyi viljan leikkuuseen ja puintiin sekä muihin syystöihin. Kun kyläämme tuotiin sotilaita, jotka majoitettiin kauppias Iljalan taloon, tuli tunne, että sota on väistämättä edessä. Ikkunat käskettiin peittää niin, ettei valoa näkyisi ja sillan luona alkoi seistä vartija. Niilo-enokin oli aina vuorollaan vartioimassa siltaa ja koputti ikkunaan, jos valoa näkyi. Kävipä hän joskus sisällä kahvillakin ja ainahan enon taskussa oli karamelleja meille lapsille.
30.marraskuuta sota sitten alkoi. Meille oli poikinut lehmä ja äiti lähetti minut siskoni kanssa viemään juustomaitoa hieroja Riitalle, joka asui vähän kauempana kylästä. Kun olimme palaamassa kotiin, alkoi yhtäkkiä rajalta kuulua ampumista. Juoksimme metsäpolkua niin nopeasti kuin jaksoimme, säikähtänyt jäniskin juoksi edellämme vähän matkaa, ennen kuin hyppäsi metsään. Juuri kun tulimme kotipihaan, kylämme silta räjäytettiin. Se oli paha virhe, sillä näinhän kyläläiset jäivät mottiin. Nyt tulikin kiire! Äiti käski laittamaan niin monta vaatekertaa päälle, kuin sai vain mahtumaan. Ruokaakin piti haalia mukaan, eikä ollut edes oma hevonen kotona, koska ukki oli veljensä kanssa sillä savotassa. Pian alkoi kotimme ohi kulkea kyläläisiä pakoon. Pääsimme ukin sisaren perheen kyytiin, koska heillä oli kaksi hevosta ja niin alkoi vaivalloinen matkamme. Lunta oli paljon, eikä ollut kunnon tietä, mutta niin vain pääsimme sellaiseen paikkaan, jossa oli silta joen yli ja pian olimmekin Salmin kirkonkylällä. Siellä tapasimme äidin vanhemmat ja heidän kyydissään jatkoimme matkaamme. Ensimmäisen yön olimme Kirkkojoella mummon sisaren luona. Ukki ja eno olivat ennen kotoa lähtöä teurastaneet sian ja laskeneet veren, mutta puhdistushomma tehtiin iltasella Kirkkojoella. Siinäpä meille riittikin syömistä pitkäksi aikaa.
Hevosella matkasimme aina Tohmajärvelle saakka. Oli tuiskuja ja kovia pakkasia ja yövyimme eri paikoissa. Olipa sellaisiakin taloja, joissa eivät mielellään olisi ottaneet yöksi, vaikka tiesivät, että itsekin joutuvat lähtemään ja jättämään kotinsa. Tohmajärvellä meidät lastattiin junaan ja vietiin Suolahdelle eräälle koululle, missä olimme muutaman päivän ja sieltä jatkoimme kuorma-auton lavalla Saarijärvelle ja Lannevedelle. Siellä, eräässä tienhaarassa, oltiin sitten meitä vastassa ja isännät valitsivat, keitä ottivat kyytiinsä. Me pääsimme renkipojan kyydissä Vehmaa-nimiseen taloon. Ystävällisiä ihmisiä olivat ja heidän luonaan asuimme vuoteen 1942 saakka.
Jatkosota oli syttynyt v.1941 .Isäkin joutui taas lähtemään sotaan ja hän kaatui ihan sodan alkupäivinä, 12.7.1941. Hänet oli haudattu väliaikaisesti sinne jonnekin. Kyllä se oli ikävää aikaa ja suruviestejä tuli siihen aikaan moneen taloon. Aika kului, ja sota jatkui. Karjala saatiin takaisin ja ihmiset alkoivat muuttaa kevättalvella takaisin kotiseudulleen. Myös isovan-hempani palasivat Karjalaan, ensin meidän kotiimme, koska heidän omassa talossaan oli korjattavaa. Meidän kotimme oli säilynyt hyvänä, mutta likaista oli ollut venäläisten jäljiltä. Huhtikuussa –42 mekin palasimme kotiin, silloin oli isän sankarihautajaiset. Yhtä aikaa isän kanssa siunattiin monta vainajaa. Paljon oli murhetta, mutta elämä jatkui. Ihmiset palailivat koteihinsa kevään myötä ja alkoivat innokkaina korjaamaan kotejaan, kylvämään viljaa, juurikasveja ja perunaa. Se oli tärkeää, koska kaikesta oli puutetta.
Elämä tuntui palanneen omiin uomiinsa kun saimme taas asua rakkaalla kotiseudullamme. Vuonna 1944 kevät oli lämmin ja kesä tuli nopeasti. Mutta taas kuului rintamalta huonoja uutisia. Luonto oli kauneimmillaan, tuomet kukkivat pihoissa, ja joen rannoilla niitä oli paljon. Tuomen tuoksu oli todellakin aivan huumaava. Näin jälkeenpäin ajatellen tulee mieleen, että Luoja antoi kauniin muiston meille karjalaisille siitä viimeisestä kesästä, jonka siellä saimme viettää. Näin vuosien jälkeenkin se on koskettava ja ihana muisto.
Juhannuksen aaton aattona jouduimme sitten jättämään toisen kerran kotimme. Kiire tuli tälläkin kerralla vaikkakin suuri osa tavaroistamme olikin jo viety pois. Tiesimme siis etukäteen, että lähtö tulisi. Lähtöpäivänämme suomalainen ja venäläinen lentokone taisteli kylämme yläpuolella ja venäläinen kone putosi koulumme kentälle. Meidät haettiin autolla ja junalla jatkoimme Heinävedelle. Siellä asuimme vuoteen 1946, jonka jälkeen asetuimme Karttulan Syvänniemelle Leväniemi–nimiselle tilalle.
Vuodet ovat kuluneet ja uudet sukupolvet kasvaneet. Olemme käyneet Karjalassa lastemme kanssa kolme kertaa ja aina kun olen tullut kotikyläämme, niin sisälläni tuntuu, kuin olisin tullut kotiin , vaikka siellä ei ole yhtään taloa jäljellä. Kaikki on purettu ja siirretty muualle. Mutta sittenkin ne juuret! Jos tässä siteeraisin näyttelijää ja ohjaajaa Edvin Lainetta. Hän sanoi eräässä haastattelussa, että ihmisellä pitää olla juuret. Meillä karjalaisilla on juuret synnyinseudullamme, vaikka olisimmekin suurimman osan elämästämme asuneet ja elämäntehtävämme suorittaneet muualla. Minä ja mieheni Toivo olemme täällä Karttulan Syvänniemellä tehneet kovasti töitä ja kasvattaneet suuren perheen. Olemme kiitollisia siitä, että lapsemme ovat mielestämme onnistuneet ammateissaan ja perustaneet perheet. On miniöitä ja vävyjä ja rakkaita lastenlapsia. Nyt on elämä rauhallista ja seesteistä, kun vain olisi terveyttä.
Sanni Niiranen