Nuoruuteni muistelmia
Salmista hevosella Leppävirralle, takaisin Salmin Laatokan ranalle, jatkosodan syttyessä karjalauman mukaan Heinä-vedelle. Näin itsenäisyyden merkkivuonna muistelen uhrauksia,joita me karjalaiset jouduimme antamaan isänmaamme hyväksi.
Sodan alkaessa aamulla 30.11.1939 jouduimme lähtemään vieraisiin oloihin, jättämään kotimme ja kotiseutumme. Meillä oli radion välityksellä kehoitettu pakkaamaan kuivaa muonaa ja jotakin tärkeitä vaatekappaleita kassiin, sen verran mitä itse jaksoi kuljettaa.
Tiesimme sodan vaaran olevan lähellä. Kotini sijaitsi 10 km rajalta ja kun sota alkoi, oli kiire lähteä. Veljeni,joka perääntyessä toi lähtökäskyä, valjasti isän kanssa hevoset ja niin lähdettiin matkaan. Meiltä noin 3 km oli ensimmäinen tankkieste ja suomalaiset sotilaat olivat perääntyneet rajalta siihen asti. Silta oli räjäytetty, metsä hakattu metriä korkeaksi kannokoksi, joka oli piikkilangoilla ristiin rastiin sotkettu. Sotilaat auttoivat meitä hevosineen yli esteen. Isäni ajoi toista ja äitini toista hevosta.
Ei tiedetty määränpäätä. Alku matka meni hämmennyksen vallassa ja odotettiin, jospa sotaa ei tulisi ja saisimme palata takaisin. Ei ollut helppoa hevosella matkustaminen, tiet olivat kapeat, loppumaton jono hevosia, johon sitten tuli muutakin karjaa. Vastaantulevien jono oli armeijanautoja täynnä vakavakatseisia sotilaita. Olisimme luovuttaneet hevoset valtiolle ja menneet junaan, mutta sinne ei laskettu. Vaunuja oli vähän, kaikki tarvittiin armeijan ja siviiliväestön kuljetukseen, joilla ei ollut muuta kyytiä.
Meidät ohjattiin Joensuuhun ja Karvionkanavan kautta Leppävirralle.Kun teimme hevosella matkaa, saattoi olla 30 hevosta peräkkäin ja tarvitsimme yöpymispaikkoja. Oltiin monenlaisessa paikassa yötä ja saatiin monenlaista arvostelua,satut-tiinpa sanomaan: ”Mitäs läksitte”. Joillekin kouluille oli järjestetty yöpymispaikkoja sekä ruokailua. Kun istui reessä päivän pakkasessa, oli iltasella sen verran kankea ja kylmissään, ettei meinannut päästä liikkeelle.
Joulukuun 18 päivänä olimme Leppävirran Puponmäen koululla. Joulun ajan olimme koululla,meitä oli 6 perhettä. Ei ollut joulun valmisteluja, ei kaupallisia kiireitä. Ympärillä itkeneitä kasvoja, meillä ei ollut mitään, olimme vain siirtolaisia. Lapsena mieleeni jäi se, kuinka alentavaa oli, kun isännät kävivät emäntineen katsomassa, minkä perheen he voisivat ottaa majoitettavakseen. Meidät haluttiin ensimmäiseksi, koska oli pieni perhe, eikä pieniä lapsia. Ystävyystyimme asuinseutuumme ja he meihin ja mukavaa oli.
1941 marraskuussa pääsimme lähtemään kotiin Karjalaan. Emme epäröineet lähteä vaikka tiesimme kaiken hävitetyksi. Se talvi oli ankea. Ei tahtonut saada elintarvikkeita, mutta olihan meillä oma ihmisarvomme, emme olleet siirtolaisia, joita jopa ryssiksi kutsuttiin, vaikka olimme Suomen kansalaisia. Tehtiin kovasti töitä, lainattiin ja rakennettiin. Metsät kotini ympärillä sojottivat hiiltyneinä pystyssä.
Tuli jatkosota. Oli kaunis kesäpäivä, tuli uusi lähtö. Silloin ymmärsimme, mitä on lähteä siirolaiseksi uudestaan. Nyt otettiin karja mukaan. Vihollinen yritti nousta Laatokan kautta maihin. Kaikki pysäytettin metsään, karja ja ihmiset. Lentokoneet ampuivat metsään siviiliväestöä ja karjaa. Tykit jyskivät Laatokan rannalla. Ja kun vihollinen oli saatu kauemmaksi, pääsimme jatkamaan matkaa. Kaikki vapaa naisväki joutui ajamaan karjaa ja mitä oli varusteet. Paperipäällisiä puukenkiä, ei päällysvaatteita. Matka kesti noin 3 viikkoa ja laumaan kuului satoja lehmiä. Kyllähän niitä sarastui ja jäi metsiin. Outoa se reissu oli lehmillekin.
Siitä on yli 40 vuotta, kun tulimme tänne Heinävedelle. Täällä tuli taas uusi elämä, täältä löytyi uusi elämänkumpani ja hyvin olen täällä viihtynyt. Kasvatimme ison perheen ja olemme taas kahdestaan. Vaikka olenkin ollut jo näin pitkään Heinävedellä ja viihtynyt, sittenki saan vedet silmiini, kun kuulen ”Jo Karjalan kunailla lehtipuu” ja pahoitan mieleni, kun joskus kysytään; ”Oletko siirtolainen?” Täällä on ollut hyvä olla ja oletan minulla olevan paljon ystäviä. Toivotaan,ettei koskaan tulisi sotaa eikä siirtolaisia.
Oili Karvinen, Lepikkomäestä