Anna Turkki os. Tusa

Anna Turkista (os. Tusa) minulla on lapsuuden muistoni rakkaasta Babastani.

Hänellä oli Venäjän vallan aikana vaikea sairaus, reuma, mutta sairaudesta huolimatta hän oli virkeä ja ystävällinen.

Hänen miehensä oli yhtenä vuonna ottanut työpaikan Pietarista ja pyytänyt, että vaimo muuttaisi sinne asumaan hänen kanssaan, koska reuma esti maataloustyöt. Baba lähti, mutta ei halunnut luopua Uudenkylän kodistaan. Pojat ja kotiapulainen jäivät kotia hoitamaan. Baba oli maalainen syntymästään saakka, eikä hän pitänyt Pietarista. Niinpä he muuttivat kotiin pysyvästi. Ivan-ukki oli kapteenina laivoilla entiseen tapaansa. Vuonna 1928 kesäkuussa oli hänen viimeinen matkansa Laatokalta Nevajoen kautta Helsinkiin. Tällä matkalla hän sai ”lentävän keuhkotaudin”, joka vei hänen henkensä. Laiva toi ukin omaan rantaan ja miehistö kantoi hänet kotiin. Baba puhui usein ystävilleen tästä surullisesta tilanteesta. Baban reuma oli pahentunut, joten kotiapulainen hoiti karjaa, siivosi, leipoi ja teki kaikkea, mitä emäntä ei itse pystynyt tekemään. Isän (Yrjö Turkki) ja äidin (Hilma Tiainen) avioiduttua äitini teki kaikki kotityöt ja Baba hoiti hellästi meitä lapsia. Hän hoiti kuukauden ikäisen siskonikin, kun äiti oli heinätöissä Kirsunsaarella.

Meille lapsille jäi mieleen, että Baba ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän teki tarvittaessa vai puumerkin. Baba oli kiinnostunut lehdistä ja raamatusta. Pojat ja miniä lukivat hänelle. Me siskoni kanssa opimme lukemaan ennen kouluun menoa ja luimme Baballe kaikkea mitä hän halusi luettavan.

Baba kertoi, että hän oli käynyt Varpaselässä asuessaan Stroisan luostarissa ja oli ihastunut siihen. Samoin hän kertoi myös käyneensä kerran aunukselaisen kanssa avioituneen sisarensa luona Aunuksessa. Baban mielestä rakennukset ruoka siellä olivat huonompia kuin Salmissa. Suomen itsenäistymisen jälkeen Baba ei saanut mitään tietoa siskostaan. Tämä oli hänelle hyvin murheellinen asia. Baba oli todellinen ortodoksi. Siskoni muistaa, ettei hän rukoillut suomeksi, vaan kielenä oli venäjä. Kun miehet ja äitimme aamukahvin jälkeen lähtivät ulkotöihin, Baba piti rukoushetken välikamarissa. Me lapset olimme hänen takanaan ja teimme samoja kumarruksia ja ristinmerkkejä.

Kolmekymmentäluvun lopulla hän ei aina pystynyt menemään itse kirkkoon eikä tsasounaan. Meille hän antoi rukouskirjan tsasounaan vietäväksi papille. Kirjassa olivat kaikki hänen poikansa ja miniänsä sekä silloiset 6 hänen poikiensa lasta rukoiltaviksi puolestamme. 

Kyllä Baba pystyi kotona vieläkin tekemään töitä. Hän hoiti tulta hellassa, kun äiti navettaan lähtiessään pani iltaruuan kiehumaan. Baba oli myös käsityötaitoinen. Värttinällä hän kehräsi todella hienoa pellavalankaa. Rukilla hän teki vai käämejä äidin kutoessa. 

Siskoni kouluaikana 1936-37 oli yläkoulun opettajan Saarialho. Hänen miehensä oli pappi, joka piti usein jumalanpalveluksia tsasounassamme. Opettaja itse piti koululla ortodoksista pyhäkoulua, jota mekin siskoni kanssa kävimme. Kun aikuiset lähtivät illalla navetta- ja tallitöihin, me siskoni kanssa pidimme pyhäkoulua Baballe. Meidän mielestämme hän piti siitä.

Me siskoni kanssa olimme aina Baba mukana, mutta kyllä hän huolehti myös pikkuveljestämme ja leikki hänen kanssaan. Me olimme nyt ainoata hänen Uudessakylässä olevat lapsenlapsensa. Vilho-setä perheineen muutti Lahdenpohjaan ja hänen lapsensa olivat vain käymässä meille. Niinpä Baba kasvatti meitä monin tavoin. Baba opetti meitä värttinälläkin kehräämään. Tosin siskoni ja minun kehräämäni lanka oli sitä luokkaa, että äiti kutoi siitä lattialuuttuja.

Baba ei kyennyt ennen talvisotaa kahteen vuoteen käymään Varpaselässä, joten hänen sukulaistensa vierailut olivat todella tärkeitä. Kun Baban kunto huononi, hän kävi kerran Tulemalla ostoksilla. Osti pienen ikonin ja kaunista valkoista kangasta. Äiti ompeli kauniin valkoisen leningin ja me lapset ihailimme sitä. Baba sanoi ”Tämä ikoni ja mekko ovat minun kuolemaani varten” ja me pyysimme ”Ethän kuole”. Baba lohdutti sanoen: ”Nythän minä olen vielä elossa”. 

1939 liikekannallepanon aikana meille majoitettiin 10 sotilasta ja joukko hevosia (lukua en muista). Baba pysytteli silloin enimmäkseen kammarissaan. Olihan se selvää ettei suuren sotilasjoukon sekaan tehnyt mieli mennä ja varmaan Baba tunsi, että tulossa voi olla mitä tahansa levottomuuksia. Emme me lapsetkaan juuri saaneet olla tuvassa koska siellä oli paljon sotilaista muista taloistakin. 

Evakkomatkamme alkoi 2.12.1939. Meidän oli mentävä 3 kilometriä kodistamme Uuksulle päin. Äidillä ja Sannilla oli mukaan otettu omaisuus potkurissa. Onneksi Baba pääsi armeijan hevosen rekeen. Hiekkahaudalta pääsimme kuorma-autoon, me lavalle ja Baba kuskin viereen, Uuksulla siirryimme junaan, härkävaunuun. Istuminen lankun päällä oli Baballe tosi raskasta, vaikka matka oli vain Tohmajärvelle asti. Viikon päästä matka jatkui Suolahteen ja sieltä autolla Saarijärvelle. Nukuimme yön kirkonkylän kansakoulun lattialla. Aamulla meidät siirrettiin Linnankylään. Sieltä meidät vietiin Kolsan taloon. Saimme asunnoksi talon vierashuoneen, jossa oli sänky Baballe, muut nukuimme lattialla. Silloin joulun edellä Baballa oli murheen aihe. Ei ollut ikonia eikä voinut paastota. Ei hän siitä mitään talonväelle sanonut. Kolsan talonväki kohteli meitä erittäin huolehtivasti ja ystävällisesti.

Myöhemmin talvella rupesimme siskoni kanssa kutomaan sukkia, mutta emme osanneet tehdä kantapäätä. Meillä oli silloin vielä Baba, joka neuloi kantapäät. Opettihan meitä kotonakin tekemään monenlaisia käsitöitä.

Keväällä 1940 Baba muutti Heikki-sedän perheen mukana Äänekoskelle. Tapasimme häntä sillä usein. Myöhemmin keväällä 1941 he muuttivat Pohjanmaalle omaa maatilaa etsimään. Siellä emme tavanne häntä.

Viimeisen kerran tapasin Baban syyskuussa 1942. Kylämme oli täysin tuhottu. Rannalla oli kalasauna ja lato. Heikki-setä oli tehnyt kalasaunasta asunnon ja ladosta navetan. Menin asuntoon, jossa Baba istui yksin sängynlaidalla hyvin väsyneen näköisenä. Kättelin ja kysyin: ”Tunnetko kuka olen”. ”Aune”, sanoi Baba. Vastasin, ”Olen Rauha”. Silloin Baba ojensi kätensä ja sanoi: ”Tule tänne”. Meillä oli pitkä halaus, jota en unohda koskaan.

Baban kuolinpäivää en muista, enkä ole saanut tietoa keltään. Mutta se on ollut lokakuussa 1942, koska hautajaispäivä oli 2.11.1942. Hautajaisissa oli lähiomaisista Heikin perheen lisäksi vain isäni, äitini ja siskoni. Oli siellä vähän muitakin sukulaisia. Vilho ja Niilo eivät päässeet hautajaisiin. He eivät asuneet sotatoimialueella ja matkaluvan saaminen oli silloin hidasta. Me veljeni kanssa emme myöskään päässeet. Meillä alkoi yläkoulu Baban hautajaispäivänä ja meidän oli itse mentävä ilmoittautumaan kouluun.

Hautajaisissa ollut siskoni kertoi, että Baballa oli arkussa maatessaan päällään se valkoinen mekko, jonka hän hautaustaan varten hankki jo ennen talvisotaa ja lisäksi hänellä oli myös jo silloin hankkimansa ikoni. Nämä evakkotien kulkeneet tavarat olivat siskoni mielestä todella lohduttavat Baban matkalla tuonnilmaisiin.

Baban kuolema oli meille suuri murhe silloin, mutta nyt olemme yksimielisiä siitä, että hän oli varmaan onnellinen päästyään evakkotieltä Salmiin kauan suremansa miehensä viereen. Eikä hänen tarvinnut lähteä toiselle evakkomatkalle.

• Rauha Lötjönen